Sisään

Nainen huokaa huurretta ikkunaan. Lasi sumenee, hiipuu taas läpinäkyväksi, kunnes uusi puhallus valuu maidonkuultavaksi usvaksi kylmään pintaan. Vilusta jäykkä rouva nostaa kohmeisen kämmenensä ovea vasten, jonka jäähileiseen pintaan sulaa vetinen jälki. 

Tänne. Tännekö. Keskelle upottavaa pimeyttä. Tänne -

Ovi narahtaa alavireisesti. Nuoret, eloisat ja tarkat silmät kurkistavat sisään, hoikat sormet painavat raskasta tammiovea avoimeksi ja kapea olkapää tukee uupuneen miehen sisään.

Pieni leuka nousee, kun nainen arvioi huonetta: "Musiikkisali. Koivuparketti ja kristallikruunut, joista äitinne iltaisin kertoi." Ikkunat antavat harmaalle järvelle, raskaasti vellovalle. Naisen kulmat rypistyvät, silmissä palaa äkäinen polte ja samea usva. Tänne he asettuisivat, hän, mies ja kevyen kyljen alla kasvava lapsi. Tänne.

Nukkekotini tekemisen ovat mahdollistaneet isäni sekä ystävämme apu. Kiitos isille ja Hanskille!

Koivukujalla

Askel rasahtaa riitteen läpi. Väsymyksestä kumara nainen horjahtaa, irvistää jalan upotessa lätäkköön. 
"Herra mieheni, olemme jo liki perillä. Huomaatteko? Koivukujalla, jota äitinne aina lapsuudestaan muisteli!"
Kuumeenkiiltävät silmät eivät jaksa tarkentua rakennukseen, edessä  lepäävään jylhään kivikartanoon, jota kiertävät vanhat ruusut. Nuori mies yrittää ymmärtää:
"Minun äitini kartano. Minun äitini kartano, josta suku pakeni kauan sitten, silloin, kun äitini vielä kiersi ruusupuita leikkien ja laulaen. Noiden ruusupuiden."

Se alkaa olla valmis. Minun nukkekotini. Paljon vielä puuttuu, keittiö ja katto, mutta pikkuhiljaa. Tervetuloa blogiini seuraamaan nukkekotini kasvua!

Paulakum